Nojasin päätäni pöytään. Kuuntelin vanhan seinäkellon hiljaista tikitystä. Tik-tak-tik-tak. Minuuttiviisari siirtyi nakasahtaen eteenpäin. Jossain päin taloa kaappikello kumahti, kuusi kertaa. Muut nukkuivat vielä. Olin taas siirtänyt kalamaljan työpöydälle. Kalani – kaksi pientä kultakalaa – uivat rauhallisina lasisessa vankilassaan. Tik – aika kulkee aivan liian hitaasti. Tak – vai kuljenko minä vain liian nopeasti. Tik – en minä voi liian nopeasti kulkea. Tak – sillä jo se olisi niin, minä kulkisin aikaa nopeammin. Naks – eikä se ole minkään järjen mukaan mahdollista.
Tömähdys seinää vasten. veljeni näki taas jotakin painajaista viereisessä huoneessa. Sitten oli taas hiljaisuus, seuranani vain hiljainen kellon tikitys. Huokaisin. Oli enää kolme tuntia ja viisikymmentäyhdeksän minuuttia vanhempieni heräämiseen. Naks – kolme tuntia ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia. Kalojen liikkeet olivat kuin jostakin hidastetusta elokuvasta. Kunpa olisin syntynyt kalaksi, ei tarvitsisi miettiä näitä asioita nyt.
Olin tunnin lähes liikkumatta. Kellon tikitys ja naksahdukset olivat ainoat äänet, joita kuulin. Kun seitsemännen kumahduksen kaiku oli haihtunut ilmasta, nousin seisomaan. Katsoin ikkunasta ulos. Näin hänet. En tiennyt hänestä lähes mitään. Tiesin hänen nimensä. Alfred. Hän istui aina tuossa ja katsoi jotakin, ehkä televisiota. Koulussa hän istui aina luokan perällä hiljaa ja välitunnit oli yksin. Olin usein aikonut mennä puhumaan hänelle. Mutta en ollut koskaan tarpeeksi rohkea, jotta olisin uskaltanut rikkoa lakeja. Katselin Alfredia, vaikka hän ei tehnyt mitään. Istui vain paikallaan, täysin liikkumatta, kuin patsas. Illoin aistin hänellä olevan jonkinlainen salaisuus. Minä päätin selvittää, mikä hänen salaisuutensa oli.
Alkoi sataa. Sade ropisi ikkunaani vasten.
Kävelin hiljaa portaita alas. Yksi, kaksi, kolme, hyppy narisevan portaan yli, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan… laskin portaat, kuten usein ennenkin. Hyppelehdin ruokasaliin. Istuin tuolilleni. Kaksikymmentä minuuttia odotin, ennen kuin sain aamupalani. Söin kaurapuuroannokseni hitaasti. Koko sen ajan katseeni seurasi kellon kolmea hidasta viisaria. Syötyäni jäin pöytään istumaan. Odottamaan vanhempiani. He saapuivat tasan viittä yli kymmenen, kuten aina. Kuusi – miltein seitsemän – sekuntia myöhemmin he saivat aamupalansa. Katselin äitini lautasta. Marmeladilla voideltu paahtoleipä, kolme paistettua munaa ja pekonia. Miten kukaan pystyi syömään niin paljon? Aivan sama, että olimmekin saavuttaneet korkeimman mahdollisen arvon, mitä kauppias voi saada.
”Meidän olisi pitänyt kertoa sinulle jotakin, jo kauan sitten”, äitini sanoi minulle. Se oli hetki, jota voi sanoa tämän kaiken aluksi. En jaksanut kiinnostua. Äitini sanoin noin aina, kun aloitti keskustelun. Huokaisin. ”No. Mitä sinun täytyy tänään kertoa?” kysyin, äänestäni kuului, ettei asia kiinnostanut minua. ”Tämä asia sinun täytyy kuunnella”, äitini vaati. Nyökkäsin. Tahdoin mahdollisimman nopeasti pois vanhempieni luota.
”Sinä ei ole meidän tyttäremme”, äitini töksäytti heti alkuunsa. Hänen katseensa kuvasti pelkoa, joka kohdistui reaktiooni. Yritin tajuta, miltä minusta tuntui. Katselin ruokasalin suuresta ikkunasta ulos. Tiesin tunteeni. Kuin olisin putoava vesipisara. Kyllä te tiedätte, mitä vesipisaralle tapahtuu, kun se osuu maahan. Siltä minusta tuntui. Lähdin pois. Kasvoni olivat ilmeettömät, näin sen aulan peilistä.
Sade jatkui useita päiviä. En poistunut huoneestani ennen maanantaita, jolloin jouduin menemään kouluun. Kukaan ei saanut olla käymättä koulussa, oli syy mikä tahansa, se oli luvatonta ja siitä rangaistiin. Olin kuin elävä kuollut. Siirryin luokasta toiseen silmät lasittuneina. Tehtävät tein vastauksia miettimättä. En puhunut kenellekään. En suostunut ymmärtämään sitä, mitä minulle lauantaina oli kerrottu. En suostunut edes ajattelemaan sitä.
Maanantai-iltapäivällä istuin huoneessani ja katselin ikkunasta ulos kadulle. Ei kukaan sateella ulkona ollut. Kului tunti. Kului toinenkin. Alfred astui ulos kodistaan. Hän sulki ohuen takkinsa vetoketjun ja lähti kävelemään katse maahan painettuna. Hän ei vilkuillut ympärilleen. Enempiä miettimättä ponkaisin pystyyn ja menin huoneeni ovelle. Sitten käännyin ja palasin hakemaan sateenvarjoni. Juoksin sateenvarjoni kanssa eteiseen. Avasin lukitun oven ja lähdin ulos. En kuunnellut äitini huutoja. Lähdin kävelemään samaan suuntaan kuin Alfred. Tossuni kastuivat kokonaan ja varpaani olivat jäässä, en kumminkaan välittänyt siitä. En nähnyt Alfredia. Hän käveli nopeasti. Tai sitten minun jalkani olivat liian lyhyet. Aivan sama, kumpi oli kyseessä, nopeutin askeliani. Mutta vain vähän.
Sain hänet hetkeksi näkyviini ja sitten hän katosi kulman taakse. Käännyin samasta kulmasta. Kadun kummallakin puolella oli köyhempiä kauppoja ja ravintoloita. En ollut aikaisemmin käynyt siellä. Kallen kalaherkut – pieni, eikä kovinkaan kodikas. Kultaseppä Kulkunen – ei yhtäkään kultaista esinettä liikkeessä. Mikään liikkeiden nimistä ei kuulostanut mielestäni kutsuvalta. Silti kykenen sanomaan ehdottomasti kamalimman nimen. Kuula Kallossa oli jonkinlainen baari.
Alfred meni ovelle, joka johtaa muurien ulkopuolelle. Mietin, mitä hän oikein aikoi. Kukaan ei saanut poistua muurien sisältä. Piilouduin pienemmälle kujalle ja katselin varovaisesti ovelle. Alfred katsoi ympärilleen, muttei huomannut minua. Hän avasi oven ja lähti ulos, sulkien oven perässään. Miten hän oli sen auki saanut? Muutaman minuutin kuluttua menin itsekin ovelle. Katsoin ympärilleni ja avasin oven, se ei ollut lukossa. Menin ulos ja suljin oven perässäni. Käännyin ympäri. Suuni aukesi, kun näin sen kaiken.
Ulkopuoli oli täysin erilainen. Oli ruohoa. Oli puita. Oli kukkia. Muurien sisällä ne olivat vain tarinoita. Taruja. Kävelin kauemmas muurista ja käännyin. Mustat muurit sulkivat sisäänsä synkän kaupungin, kuin aivan toisen maailman. Käännyin taas. Muurien ulkopuolella oli kauneus. Muurien ulkopuolella oli vapaus, josta olin aina unelmoinut. Huokaisin ihastuksissani. Kävelin eleenpäin. Katselin ympärilleni, kääntämättä katsettani kertaakaan muuriin. Ainut asia, joka mieleeni mahtui, oli vapaus. Minä olin vapaa. Sitten näin Alfredin.
Hän seisoi lähellä puuta. En muistanut puun lajia. Oliko sillä edes väliä? Hän oli kääntänyt päänsä niin, että hän olisi nähnyt taivaan – jos hänen silmänsä vain olisivat olleet auki.
”Alfred”, kuiskasin hiljaa, lähes kuulumattomalla äänellä. Tuuli kumminkin kantoi kuiskaukseni hänen korviinsa. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun. Hänen vihreiden silmiensä katse tuntui porautuvan suoraan lävitseni. ”Ballerina”, hän kuiskasi ja tuli lähemmäksi. Ei se minun nimeni ollut, mutta sitä nimeä minusta kumminkin käytettiin. En edes muista omaa nimeäni. Ei kukaan muista. Ei enää. Onko sillä edes väliä?
Hän tuli aivan lähelleni. ”Miksi sinä tänne tulit?” hänen äänensä oli surumielinen. En vastannut. Hän katsoi taivaaseen ja sitten taas minuun. ”Taivas suree. Jotakin on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Tai tulee tapahtumaan” en tiennyt, tarkoittiko hän sanat minulle. Ensin tunsin hänen läheisyytensä, ja sitten se katosi. Mutta tunne, jonka hänen läheisyytensä aiheutti, ei kadonnut. ”Meidän pitää palata”, Alfred totesi ja otti kiinni kädestäni. Kuin sähkö olisi kulkenut lävitseni. Hän veti minut perässään muurille ja ovesta sisään. Katuja pitkin kotiovelle. ”Lupaa, ettet poistu enää muurien sisältä” hän pyysi. Minä lupasin. Hän painoi huulensa huulilleni ja katosi nopeasti. Menin sisälle. Olin aivan märkä.
Hän oli oikeassa. Taivas suree. Siitä on viikko. Sade ei ole lakannut. Katson nyt alas, tätä kirjoittaessani. Mietitte ehkä, miksi kirjoitan tämän. Kerron sen nyt. Tahdon teidän tietävän, että tiedän mitä olen tekemässä. Ette vielä huomaa minun olevan täällä. Kaupungin kello lyö kaksitoista kertaa. Kuulen sen kumahdukset tänne asti. Olen tullut tänne tanssimaan. Tanssimaan viimeisen tanssini. Tanssimaan sateelle omistetun tanssin. Nyt on aika. Muistatteko tunteen, josta kerron? Tunteen, jonka tunsin kuullessani totuuden. Pian tunnen sen uudelleen. Lupasin, etten poistu kaupungista. En minä poistukaan. Hänkään ei poistu. Varmistin, ettei poistu. Nyt on aika. Otan viimeisen tanssini ensimmäisen askeleen. Pian viimeisenkin.
Kirjoittanut: Alexandra Bluewather, Puuskupuh
”Lähetä minulle appelsiini, kun tulet perille”, pyysin. Nauraen lupasit sen ja painoit suudelman huulilleni. Laiva päästi ilmoille korvia rikkovan törähdyksen, ja sinä menit laivaan. Olin yrittänyt, mutta en saanut sinua jäämään luokseni. ”Se on vain vuosi”, sanoit minulle nauraen, kun yritin viidennen kerran saada sinut jäämään.
Katsoin laivan perään. Seisoin paikassa, johon olit minut jättänyt, vielä laivan kadottua näkyvistäni. Kosketin kultaista kihlasormusta. ”Kun palaan, menemme kirkkoon ja pyydämme Jumalan siunauksen rakkaudellemme”, lupasit minulle ja uskoin sinua.
Kului viikko, sinun pitäisi olla jo perillä. Odotin appelsiinia, jonka lupasit. Istuin ikkunassa ja odotin pakettia.
Kului toinen viikko. Pakettia ei näkynyt. ”Ehkä postilla vain kestää”, kuiskasin hiljaa itselleni.
Kului kolmas viikko. Istuin yhä ikkunassa. ”Posti on vain hyvin hidas”, sanoin itselleni. Uskoin omia sanojani.
Kului neljäs viikko. Jo kuukausi. Vatsani kasvaminen alkoi näkyä. En ehtinyt kertoa sinulle lapsesta ennen lähtöäsi. Sormus painoi sormessani.
Oli kulunut puoli vuotta En saanut mitään merkkiä. Lapsi syntyi. Sinusta tuli isä. Sait pojan.
Oli kulunut vuosi. Sain kirjeen. Otin sormuksen sormestani. Heitin sen mereen. ”En kaipaa sinua! Enkä mitään sinun antamaasi!” huusin sormuksen perään. Valehtelin, sen näki kyynelistäni.
Nyt siitä on kymmenen vuotta. Poika on komea. Hänellä on sinun silmäsi. Sanon, etten kaipaa sinua. Se on totta, mutta nimesi aiheuttaa minulle vieläkin tuskaa. Minulla on perhe, jota aina toivoin. Pojallasi on veli ja sisko. Poikasi saa pian toisen sisaren. Kuten huomaat, en sure sinua enää. Vihaan sinua, mutta olen sinulle kiitollinen. Jätit minut yksin, mutta löysin onneni.
Kirjoittanut: Alexandra Bluewather, Puuskupuh
Kävelen asfalttitietä eteenpäin. Kuuma maa polttaa paljaita jalkojani. Ympärilläni kohoavat talot piilottavat auringon taakseen. Kaupunki on minulle täysin vieras. Mama ja papa, miksi jätitte minut tänne? Miksi jätitte minut aivan yksin?
”Tulemme pian takaisin”, mama sanoi minulle. Siitä on kaksi viikkoa. ”Kun kotona on taas turvallista”, hän kuiskasi minulle, papa ei kuullut kuiskausta. Minulla on ikävä heitä. ”Pysy piilossa, ole turvassa”, kuulen maman viimeiset sanat korvissani.
Minulla on vain valkea toppi ja samanvärinen polviin ylettävä hame, mutta silti minulla on kuuma. Ihmiset katsovat minuun. Puhuvat minulle, en ymmärrä sanoja. Miksi jätitte minut?
Siitä on kokonainen kuunkierto. Missä olette? Minä kaipaan teitä. Olen alkanut unohtamaan. En enää muista teidän kasvojanne, mama ja papa. Ovatko maman silmät siniset vai vihreät? Ovatko papan hiukset mustat vai valkeat? Muistan vain maman hymyn. Se oli kaunis, se lohduttaa minua.
Kuollut vuodenaika alkaa tulla. Minulla on kylmä. Vaatteita on liian vähän. Alan ymmärtämään ihmisten puhetta. He tahtovat tietää, kuka olen ja miksi olen täällä. En vastaa heille. Miksi ette ole vielä tulleet?
Tulee lunta. Varpaani ovat jäässä. Sormeni ovat jäässä. Minua palelee. Joku nainen tulee luokseni. Olen liian kylmä, en kuule hänen sanojaan. Puristan jalkoja kehoani vasten. Missä olette?
Nainen vie minut lämpimään. Vietän koko kuolleen vuodenajan talossa, jossa on paljon muita lapsia. Saan ystäviä. Ennen minulla ei ollut ystäviä. Miksi? En muista enää.
Uudensyntymisen aikaan taloon tulee nainen ja mies. He vievät minut pois. He vievät minut paikkaan, jossa olen ainoa lapsi. He sanovat minua pieneksi Kristallilinnuksi.
Kävelen kohti kotia. Näytelmätuntini loppui juuri. Minua kohti kävelee nainen ja mies, he ovat minulle vieraita, eli he eivät ole kaupungista. He näyttävät etsivän jotakin. Minut nähdessään he pysähtyvät. He alkavat puhumaan keskenään, kieli on minulle vieras, vaikka osaan viittä kieltä. ”Ilse?” naisen ääni oli kysyvä. Tajuan sen olevan nimi. ”Ilse”, nainen toistaa nimen, äänessään toivoa. Juoksen pois. En minä heitä tunne, he ovat vieraita. En voi estää itseäni näkemästä pääni sisällä naisen vihreiden silmien täyttyvän kyynelistä ja mustahiuksisen miehen lohduttavan naista. Ehkä minun olisi pitänyt auttaa heitä, mutta vanhempani kielsivät puhumasta vieraille.
Kirjoittanut: Alexandra Bluewather, Puuskupuh
This site is hosted by Byethost. Thanks!