Pääkirjoitus Taidenurkka Suhteet Peikko tarina Huispaus Tylypahka AM

Peikko tarina

eli Paras tekosyy lintsata

Joidenkin velhojen ja noitien vanhemmat sisarukset ovat älyttömän siistejä. Ihan vain siksi, että he ovat meitä vanhempia, mutta myös siksi, että he saattavat työskennellä esimerkiksi Romaniassa lohikäärmeden kanssa. Kun lähtö Norjaan koitti, olin siis lievästi pettynyt siitä, että äitini ”salainen” työ Taikaministeriössä liittyikin röpelöniskojen sijaan peikkoihin.

Niin vaikeaa kuin minun onkin sitä enää uskoa, elämää todella löytyi AM:in porttien ulkopuolelta. Sain vastahakoisesti todistaa tätä ihmettä viimeisten kolmen vuoden ajan melkoisen äärimmäisissä olosuhteissa. Pelkästään ainainen puhe peikoista ja niiden ihastuttavista elintavoista olisi riittänyt, mutta ei - jotkut kaksi valopäätä pitivät erittäin tärkeänä säilyttää vuonopeikon ulostenäytteitä lasivitriinissä olohuoneessamme: ”Ne sopivat niin hyvin Mathiaksen ja Normanin huispauspokaalien viereen!” Tämä surkuhupaisa anekdootti on valitettavasti lähtökohtana tosiperäiselle kertomukselleni siitä, kuinka selvitä hengissä a) jos on vuonopeikko ja b) asuessaan vuonopeikkoleirissä niin, että hillitsee mielihalunsa räjäyttää koko vuono ja tehdä suojelukohteesta nippu suojelusenkeleitä.

Peikko ei ajatuksena synnytä erityisen mukavia mielikuvia. Se, että lajin nimeä käytetään kuvaamaan taikaopintojen huonointa arvosanaa, kertoo jo paljon. Harva kutsuu taaperoa tai omaa kultaansa peikoksi. Ellei asu Pyhässä Mungossa, se voi olla eri juttu. ”Peikko tunnetaan niin raa’asta voimastaan kuin tyhmyydestäänkin ja se on usein väkivaltainen ja arvaamaton --”, kuvailee Lisco Scamander teoksessaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Obskuurikirjat 2001), enkä rehellisesti sanottuna voi väittää olevani eri mieltä. Siksi onkin ehkä vaikeaa ymmärtää, miksi peikot muka voisivat kiinnostaa ketään.

Peikkoja on kolmea eri päälajia, jotka määritellään niiden asuinseudun mukaan (joen-, metsän- ja vuorenpeikot). Vuonopeikko on vuoren- ja joenpeikon hybridilaji, joka syntyi 1700-luvulla, kun lähes kaikki erään sørtrøndelagilaisen vuorenpeikkoheimon naaraat menehtyivät jäädessään kivivyöryn alle. Jäljelle jääneet urokset eivät sen kummemmin jääneet murehtimaan kohtaloaan, vaan laskeutuivat vuorelta joelle, missä ne hankkiutuivat eroon joenpeikkouroksista ja kappas vain - saivat itselleen uudet kumppanit. Koska poikaset eivät aikuistuessaan kuitenkaan näyttäneet isiltään, urospeikot epäilivät, että niitä oli pidetty aisankannattajina ja ajoivat teini-ikäiset peikonpoikaset pois jokialueelta. Poikasilla ei ollut juuri asiaa sisämaan vuorille, joten ne päätyivät vaeltamaan Trondheiminvuonoon, jonne uusi heimo jäi lymyilemään rantavuorten suojiin.

Ei kiinnosta vieläkään? No, mietipä tätä: vuonopeikoissa on jotain hyvääkin. Kuten hybridilajeille on tavanomaista, myös vuonopeikot perivät molemmilta alkuperäislajeilta sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Poikkeuksellista on se, että vähemmän ihastuttavien ominaisuuksien yhdistyminen synnytti jotakin hyvin mielenkiintoista. Saat kaksi sanaa, luo niistä mielikuva: peikko ja syljeneritys. Voit uskoa, että sitä riittää. Saat toiset kaksi: peikko ja vatsahapot. Jep, kyseessä saattaa olla vuosisadan närästys. Vuonopeikkojen sylki kehittyi erittäin hapokkaaksi (myös ruokatorven limakalvoista tuli paksumpia, joten ne eivät kärsi asiasta), ja noin sata vuotta sitten sillä havaittiin olevan kiistattomia terveysvaikutuksia,. Nykyään sitä käytetään ainesosana kaikkein ytyisimmissä ja tujuimmissa flunssalääkkeissä (varmasti tuttua Herra Lowettille). Kolmen vuosisadan aikana vuonopeikko on kasvanut myös osaksi Trondheiminvuonon ekosysteemiä, ja sylki toimii lannoitteena niin ikään lääkevaikutuksia omaaville kasveille, joita ei esiinny missään muualla maailmassa. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana peikot ovat tulleet riippuvaiseksi sylkijälkialueestaan, ja ne tarvitsevat ravinnokseen sylkihappokasveja ja niitä syöneitä pikkueläimiä.

Hyvät uutiset tuovat mukanaan myös huonoja. Lääkevaikutuksen takia vuonopeikkoja kaapataan erinäisten hämäräperäisten joukkojen toimesta. Niin idioottimaiselta kuin se kuulostaakin, peikot pakotetaan olosuhteisiin, joissa ne kuolaavat mahdollisimman paljon, jolloin syljestä luonnollisesti saa mahdollisimman paljon tuloja. Peikonkaappausten myötä luonnolliset sylkijäljet ovat vähentyneet vuonoalueella, mikä pienentää peikkojen elinaluetta. Siksi vanhempani lähtivät mukaan suojeluprojektiin, ja jopa minä pidän hanketta ihan fiksuna kaikesta absurdiudesta huolimatta. Tulostakin on tullut kolmen vuoden aikana - kanta on kasvanut yli puolella, mikä johtuu paljolti isäni kehittelemästä synteettisestä sylkihaposta, jota lisättiin tavalliseen peikonrehuun. Ehkä niillä ulostenäytteilläkin oli jotakin kaukaista osuutta asiaan.

Mutta mitä tehdä siinä vaiheessa, kun vanhempasi ovat kirjaimellisesti polviaan myöten peikonsonnassa ja heidän kommunikointinsakin alkaa kuulostaa enemmän murahtelulta kuin puheelta? Yksi hyvä keino yrittää saada heidän huomionsa takaisin on alkaa tehdä tihutöitä. Avaa ulostepurkkien kannet ja jätä vitriinin lasiovi auki. Tämä tosin toimii vain, jos ollaan peikko-ongelman alkuvaiheessa, muuten tulos voi olla ”Harriet-kulta, onpa hurmaavan tuoksuinen tuo uusi hajuvetesi!”. Sen lisäksi, että koko talo haisee peikonkakalta, vanhempasi saattavat tajuta, mistä ”ihana tuoksu” tulee, ja alkavat käyttää sitä hajusteena jatkossakin. Rajumpia vaihtoehtoja ovat mykkäkoulu, syömälakko, ”Minä alan itse kaapata noita peikkoja, tajuatteko miten turhaa tuo sitten olisi!”, ”Tuon jästit katsomaan touhujanne, siinäpä on sitten selittämistä!” ja ”Ompelen laukkuuni kiinni metsänpeikkokangasmerkkejä!”. Valitettavasti eräs nuori neiti joutui kokemaan tappion kaikissa yrityksissään, mutta niiden seurauksena vanhemmat alkoivat pelätä hänen mielenterveytensä puolesta ja lähettivät hänet takaisin kouluun. Uskokaa pois, se että näet vanhempiasi vain muutaman kerran vuodessa on hintsusti parempi vaihtoehto kuin se toinen mahdollinen.

Hullun diagnoosia odotellessa kannattaa ottaa ihan iisisti. Kun et voi asialle mitään, tajuat muutaman sadan yrityksen jälkeen, ettei kannata edes yrittää. Tutustu paikalliseen velhonuorisoon, yritä saada selvää trondheimilaisesta suhuässästä kun opettelet kieltä ja käytä tihutyöenergiasi yksityösopettajiesi kiusaamiseen - se toimii, toisin kuin vanhempien kanssa. Syö kummallista ruskeaa juustoa ja hilloa aamiaisleipäsi päällä ja opettele, miten tehdään kunnollinen matpakke (muista mellomlagspapir!). Älä juo liikaa simaa, vaikka Mosjøenin huispausjoukkueen pelaajat niin tekevätkin; fanituksen ei ehkä ole syytä mennä niin pitkälle.

Voi peikkopainajaisesta jotain hyötyäkin olla. Kun palaat takaisin Englantiin, huomaat, ettei täällä todellakaan sada niin paljon.

Kirjoittajana ja kuvaajana Korpinkynnen Haylee Hoy, joka palasi hiljattain Norjasta takaisin koulun penkille muutaman vuoden loman jälkeen - jos sitä voi lomaksi enää tämän jutun luettuaan kutsua.

This site is hosted by Byethost. Thanks!